torstai 11. joulukuuta 2014

Bonde-suvun rikkauksien jäljillä

Lähellä Martinlaaksoa, Lillaksen tilalla Mårtensbyssa, asui 1500-luvun alussa nykyisen Vantaan, silloisen Helsingin pitäjän rikkain ja vaikutusvaltaisin kauppias Jöran Bonde. Jöranilla oli laajat kauppaverkostot ja hyvät suhteet oman ja naapuripitäjien talonpoikiin, joiden tavaroita hän kuljetti purjealuksillaan meren yli Tallinnaan myytäväksi. Tallinnaan hän vei muun muassa puutavaraa, tervaa ja eläimiä. Takaisin hän toi suolaa ja viljaa, mutta myös ylellisyystavaraa. Näyttääpä hän tuoneen tänne jopa Tallinnan porvareilta tutuksi tulleen kaakeliuunin omaa taloaan lämmittämään. Kaakeliuuni Helsingin pitäjässä tuohon aikaan oli jotakin eriskummallista ja modernia, kun pääosa ihmisistä asui vielä sisään savuttavissa tuvissa.

Sumuisena kevätpäivänä Lillaksen tila näyttää nykyään tällaiselta. Kuva Andreas Koivisto.
Jöranin kotitila Lillas sijaitsi peltojen keskeltä kohoavalla kumpareella. Lillas nimettiin Jöranin pojan, Lille-Jöranin mukaan, joka näyttää nimensä puolesta olleen isäukkoansa lyhyempi. Mikä tilan nimi oli Jöran vanhemman aikana pysyy arvoituksena. Jöranin suku pysyi alueella huomattavan kauan ja vasta vuonna 2012 kuoli heidän viimeinen sukulaisensa, joka asui vain muutaman kilometrin päässä Lillaksesta. Hänen sukunimensä Lilliander periytyi Lillas-tilan nimestä.

Vantaan kaupunginmuseon arkeologit kaivoivat esille Jöranin ja hänen sukulaistensa jäämistöä Lillaksella kolmena kenttäkautena 2010-luvulla. 1700-luvun lopulla alkuperäinen tilan paikka oli hylätty ja se oli päässyt unohtumaan sekä metsittymään. Paikan ympäristö on kuitenkin pysynyt viime vuodet ahkerassa käytössä, sillä sitä ympäröivillä pelloilla on ollut mansikkapeltoja joilla on ollut itsepoimintaa. Jöranin jäämistöstä ihmiset ovat tosin olleet autuaan tietämättömiä aina siihen asti, kunnes arkeologit ilmestyivät paikalle.

Aluksi tuntui siltä, että myös itse Jöran suhtautui epäilevästi arkeologeihin. Ensimmäisenä kenttäkautena puhuttiin yleisesti Jöranin kirouksesta, sillä kaivausporukkaa kohtasi monia odottamattomia vaikeuksia. Ensin oli kova kuumuus ja kuiva kausi, joka teki työskentelystä savipellolla rankkaa. Kovettuneita savikokkareita sai hakata hiki otsassa ja työn eteneminen oli hyvin hidasta. Vihdoin kun pääsimme löytökerroksiin, tulivat sitten rankkasateet, jotka täyttivät savikuopat vedellä. Tarkempi tutkimus oli mahdotonta. Sitten olivat mehiläiset. Lillaksella olleiden mehiläiskennojen asukkaat suhtautuivat myös pidättyvästi tunkeilijoihin ja puolustivat reviiriään, tämän sai tuta moni arkeologi.

Tällaisen talismaanin avulla arkeologit yrittivät suojata itsensä Jöran Bonden kiroukselta. Kuva Andreas Koivisto.
Seuraavina kenttäkausina Jöran näyttää kuitenkin rauhoittuneen ja tottuneen arkeologeihin, sillä mitään fyysisiä traumoja ei heille enää koitunut. Vielä toisella kenttäkaudella hän kuitenkin muistutti olemassaolostaan, sillä silloin harmaat seitit peittivät kyläkumpareen puita ja loivat paikalle aavemaisen tunnelman. Se ei kuitenkaan haitannut kaivamista ja Jöran paljasti arkeologeille monta kauan kadoksissa ollutta salaisuutta tilaltaan. Lillakselta saatiinkin kaivettua esiin valtavan hienoja esinelöytöjä ja massiivisia rakenteita Jöranin ja hänen jälkeläistensä ajalta. Sieltä löytyi jopa Tallinnalainen penninki 1530-luvulta, joka oli saattanut tippua Jöranin itsensä taskusta.

Puita ympäröivät harmaat seitit loivat Lillaksen kaivauksien ylle aavemaisen tunnelman. Kuva Andreas Koivisto.
Monia 1500-lukua vanhempia esineitä ei kuitenkaan löytynyt, joten arkeologeja jäi askarruttamaan mitä tilalla oli tapahtunut sitä aiemmin. Sen selvittämisessä saattavat auttaa pienet arkeologeiltakin huomaamatta jääneet olennot, aikamadot, jotka myös oleskelevat Lillaksella aina silloin tällöin. Nuorin aikamato, Glimma, löytää Lillakselta yhden harvoista 1300-luvulta peräisin olevista esineistä. Se on pala Saksassa Kölnin lähellä Siegburgin pikkukaupungissa valmistetusta kivisavikannusta. Kun hän syöttää sen aikamatojen päämajassa oleskelevalle madonreikägeneraattorille, avaa tämä madonreiän Siegburgiin ja kannun valmistusajankohtaan.

Lillaksesta löytynyt Siegburg-kannun pala asetettuna ehjää kannua kuvaavaan piirrokseen. Kuva Pekka J. Heiskanen / Vantaan kaupunginmuseo, piirros Elina Terävä.
Siegburgista alkaa aikamatojen tarina ruukun perässä läpi Keski-Euroopan suurten Hansakaupunkien aina takaisin Helsingin pitäjään ja Lillakselle. Matkan aikana he kokevat seikkailuja ja vaarallisia tilanteita. He tapaavat muun muassa Jöranin esi-isät ja pelastavat heidät merirosvojen kynsistä. Samalla selviää mistä Bonde-suvun omaisuus on peräisin ja mistä johtuu, että arkeologit löytävät niin hienoja tavaroita Lillaksen maan uumenista. Pitäkää silmät auki, kun Bonden suvun rikkauden salaisuus paljastetaan ja aikamato-tarina julkaistaan vuonna 2015!

Andreas Koivisto

maanantai 24. marraskuuta 2014

Mahtavat puitteet tarinalle

Tehtyään pakkolaskun Maahan aikamadot ovat saaneet tyytyä kohtaloonsa ja tottua elämään uudella planeetalla. Ainoa joka näyttää viihtyvän hyvin on Glimma, nuorin aikamadoista. Kun hän löytää maasta vanhan ruukunsirun ja raahaa sen päämajaan, saa aikamatojen elämä Maassa uuden käänteen. Madonreikägeneraattori avaa madonreiän ja heittää Glimman sekä aikamatojen johtajan, Robuksen, aikaan jolloin ruukku on valmistettu. Yhtäkkiä Glimma ja Robus huomaavat olevansa 13001400-lukujen vaihteen Siegburgissa Saksassa vailla tietoa miten päästä takaisin omaan kotiinsa ja aikaansa.
Uinuva madonreikägeneraattori. Piirros Elina Terävä.
Ensimmäinen Aikamato-kirja sijoittuu keskiaikaan, 13001400-lukujen Itämeren ympäristöön. Tämä tarjoaa huikeat puitteet tarinalle. Siihen aikaan Itämerellä liikkui rikkaassa lastissa olevia kauppa-aluksia ja niitä vaanivia merirosvoja. Oli ritareita sekä keskenään taistelevia kuninkaita ja ruhtinaita, jotka häikäilemättömästi ajoivat omia etujaan. Lisäksi se oli Hansan kauppaliiton kukoistusaikaa.
Meri ja siihen kytköksissä olevat joet ja muut vesistöt yhdistivät Itämeren valtavaksi kauppa-alueeksi. Moni halusi siivun kaupan tuomista rikkauksista, ja mitä isomman palan sai, sen parempi. Vesi ei missään tapauksessa ollut erottava tekijä, vaan erilaiset laivat ja veneet kuljettivat tavaroita ja ihmisiä monin verroin nopeammin vesireittejä pitkin kun olisi ollut mahdollista maanteitä pitkin.
Itämeri yhdisti myös Pohjolan perukat Keski-Eurooppaan. Tämä ilmenee esimerkiksi arkeologisilla kaivauksilla. Suomesta löytyy paljon täysin samanlaista tavaraa kuin muilta Itämeren alueilta. Ja tavaroiden lisäksi liikkuivat tietenkin myös ihmiset sekä erilaiset vaikutteet. Ihmiset eivät olleet niin takapajuisia kuin joskus ehkä luullaan. Suomessakin kuuli 13001400-lukujen vaihteessa puhuttavan monia eri kieliä. Hallinnon kieli oli ruotsi ja iso osa rannikon asukkaista oli ruotsinkielisiä. Valtaväestö oli suomenkielisiä ja asui täällä myös saksankielisiä kauppiaita.
Vantaan Mårtensbyn Lillaksesta arkeologisilta kaivauksilta löytynyt kukkohana. Kuva Riina Koivisto.
Moni asia meidän nyky-yhteiskunnassa on perua keskiajalta. Yksi hyvä esimerkki on suomen kielen sana hana. Tästä kertoo esimerkiksi Vantaan Mårtensbyn arkeologisilta kaivauksilta, läheltä aikamatojen päämajaa, löytynyt kukkohana. Ensimmäiset suomalaisten näkemät hanat eivät toki olleet lavuaarinhanoja, joiden avulla peseydyttiin. Ei, ensimmäiset hanat olivat olut- tai viinitynnyreihin työnnettäviä hanoja. Niissä oli usein kukko kuvattuna ja kuinka ollakaan, saksaksi kukko on Hane, josta on johdettu suomenkielen hana. Suomeen kulkeutuneet varhaisimmat hanat näyttävät siis olleen saksalaiskauppiaiden viinitynnyreiden mukana tänne tulleita kukkohanoja.

Aikamadot saavat kokea koko ison ja mahtavan Itämeren kauppa-alueen, kun he kulkeutuvat löytämänsä kannun mukana kaupungista toiseen.  Matkalla he kohtaavat jännittäviä ja vaarallisia tilanteita, eivät vähiten joutuessaan merirosvojen hampaisiin. Glimma ja Robus tapaavat monia saksalaiskauppiaita ja seuraavat kannun matkaa Kölnin lähellä olevasta Siegburgista aina nykyiseen Suomeen, silloiseen Ruotsin Itämaahan saakka. Vantaalla sijaitsevassa Mårtensbyn kylässä kannu menee lopulta rikki ja päätyy maahan ja muuttuu arkeologiseksi löydöksi.
Aikamadot facebookissa: https://www.facebook.com/Aikamadot
Andreas Koivisto

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Aikamadot – Tuumasta toimeen

Aikamadot on tekeillä oleva historiasta kertova lastenkirja. Fiktiivisten hahmojen avulla on tarkoitus tehdä historiasta kiinnostavaa. Kirja kertoo ulkoavaruudesta saapuneista erikoisista madoista, jotka osaavat avata madonreikiä ja matkustaa niiden läpi ajassa. Madot tarkastelevat ihmisiä ulkopuolisen näkökulmasta ja valottavat historiaa hauskalla ja mielenkiintoisella tavalla.

Luonnos nuorimmasta aikamadosta, Glimmasta. Piirros Elina Terävä.

Itse olen arkeologi ja aloitin alan opiskelut vuonna 1999. Ennen opintoja olin suorittanut siviilipalveluksen lastentarhassa ja opiskelun ohella hankin lisätienestiä tekemällä sijaisuuksia päiväkodeissa. Pienille lapsille oli hyvin vaikea selittää mitä arkeologi tekee, miksi oli tärkeä kaivaa maata samaan tapaan kun he tarhassa kaivoivat hiekkalaatikkoa. Yritin etsiä apua lapsille suunnatuista alan kirjoista, mutta en löytänyt sellaisia.

Ensimmäisistä kenttätöistäni vuodesta 2000 lähtien mietin, että olisi hauska kirjoittaa lapsille suunnattu tietokirja arkeologiasta ja historiasta. Pyörittelin eri aiheita ja ideoita pitkään päässäni, mutta mitään valmista ei heti syntynyt. Madot olivat kyllä aikaisessa vaiheessa mukana ajatuksissani. Kaivauksilla nimittäin tapaa ja tappaa paljon matoja, sillä maaperä on täynnä niitä ja niiden tekemiä onkaloita eli madonreikiä. Usein matoja ei maata kaapiessaan huomannut ennen kuin niiltä oli terävällä muurilastalla, arkeologin tärkeimmällä työkalulla, viistänyt puolet ruumiista poikki. Kaivauksilla puhuttiinkin leikkimielisesti matojen kostosta, joka tulee viimeistään tuomiopäivän koittaessa.

Kirjoittaja kaivauksilla Kostienkissa Venäjällä vuonna 2004. Kostienkista on muun muassa löytynyt monia kymmeniä tuhansia vuosia vanhoja mammutinluumajoja, joissa ihmiset ovat asuneet. Kuva Riina Koivisto.

Madoista ja madonrei'istä tuli kuitenkin väistämättä myös mieleen, että nämä veijarit näkevät maan alla kaikenlaista muinaiskalujen keskellä möyriessään. Kunpa ne voisivat kertoa, mitä kaikkea siellä oikein piilee. Ja madonreikä oli mielestäni osuva sana, joka tarkoitti myös muuta kun maassa näkyvää pientä madon tekemää koloa. Sitähän voisi hyödyntää jollakin hauskalla tavalla jossakin kertomuksessa! Niin oli syntynyt ajatus aikamadoista.

Aikamadot olivat hitaasti kypsyvää lajia ja pyörittelin niitä pitkiä aikoja päässäni. Toinen ongelma oli, että en osannut piirtää niin hyvin, että olisin itse saanut otukset visualisoitua julkaistavaksi asti. Onneksi kohdalle sattui taiteellisesti lahjakas arkeologi Elina Terävä, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä monilla kaivauksilla. Hän lupautui herättämään henkiin madot jos vain saisin niistä ensin jotakin kirjoitettua. Sillä tiellä nyt ollaan ja ensimmäisen Aikamato-kirjan teksti on viimeistelyä vaille valmis. Kuvien piirtäminen on vielä kesken, mutta sekin etenee pikku hiljaa...

Lisää aikamadoista facebook-sivuilla.

Andreas Koivisto