Östersjö-äventyr på svenska

Nu när boken är nästan tryckfärdig, kan jag avslöja att Tidsmaskarna utkommer även på svenska. Det blir en tvåspråkig vändbok där finskan läses från ena sidan och svenskan på andra. Jag har från början arbetat med boken parallellt på båda språken. För mig är tvåspråkigheten viktig och jag försöker hålla den levande i det mesta jag gör.

Tidsmaskarnas logo är gjord av grafikern Marco Hannula.

Tvåspråkighet passar bra för Tidsmaskarna, för Finland var precis som nu, även på medeltiden tvåspråkigt. I början av medeltiden kom det svenska nybyggare till de finska kusterna där de började bygga byar och blanda sig med den finskspråkiga ursprungsbefolkningen. Svenskarna knöt de finska områdena till den svenska kronan genom att bygga vägar och bilda socknar där alla invånarna måste gå till sockenkyrkan varje söndag för att lyssna på gudstjänst och höra statsmaktens kungörelser. Finland kallades då Sveriges Österland.

I och med svenskarna började de finska områdena också kartläggas och i samband med det antecknades även platsnamn på kartorna. På många ställen kan man se att det ligger finska ortnamn i grunden. Dem har svenska kartläggare försökt anteckna med både bättre och sämre framgång. Ett roligt exempel är Lammträsk. Träsket ligger rätt nära Jöran Bondes hemgård Lillas, som har en central roll i Tidsmask-äventyret. Träsk är på finska ”lampi”. Där har den svenska skrivaren troligen frågat en infödd finsk bybo vad träsket heter och han har helt enkelt svarat ”lampi” och svensken har antecknat det som Lammträsk, alltså Lampiträsk. Senare har träskets namn förfinskats från det svenska namnet till ”Lammaslampi” (lammas är finska och betyder lamm). Egentligen skulle man alltså kunna säga att träsket nuförtiden heter Träskträsket på finska och just så borde det heta på svenska.

På den här kartan över Tavastbys fiskevatten från år 1846 kan man se Lamb Träsket, som den svenska skrivaren fått höra namnet på av en av de tavastländska bönderna som levde i trakten då svenskarna kom dit under medeltiden. Han berättade på begäran för svensken att det är en "lampi", som betyder träsk på finska. Och så fick träsket heta här framöver. Karta Riksarkivet i Helsingfors.

Utöver de officiella språken talar man nuförtiden långt över hundra språk i Finland. Riktigt så många språk kanske man inte hörde här på medeltiden, men redan då kunde en vanlig bybo i Helsinge, dåtida Vanda och Helsingfors, lätt komma i kontakt med ett tiotal språk utan att åka hemskt långt bort från sin hemgård. Tack vare Hansanätverket var nämligen hela Östersjöregionen mångkulturell redan då.

I de finska städerna och i estniska Tallinn, eller Reval som det kallades förut, kunde man säkert lätt höra språk som tyska, svenska, finska, estniska och ryska. Och om man beaktar alla utländska handelsfartyg och deras besättningar, kan man lägga till ytterligare ett stort antal språk som talades runt Östersjön. Och alla kom från olika kulturer med sina egna vanor.

Ett av de viktigaste handelsspråken var tyska och i de svenska städerna rörde sig många tyskspråkiga handelsmän, så även i Österlandet. Även här kan jag berätta ett roligt och konkret exempel på tyskans inverkan på det finska språket. På de arkeologiska utgrävningarna på Jöran Bondes Lillas gård hittades en tuppformad kran som man kunnat sätta in i en vintunna. Från detta föremål kommer finska språkets ord för kran, nämligen ”hana”. Det är ett lån från tyskans ord för tupp, ”Hane”.

I de flesta språken finns det en stor mängd låneord, som lånats till dem via kontakter med andra kulturer. Språken och kulturerna har formats under en mycket lång tid och berikats av varandra. I Finland har till exempel svenskan och finskan gått hand i hand i långt över 500 år. Tack vare svenskarna ser också finska språket ut som det gör idag. Om inte svenskarna bildat en adminstrativ helhet av sitt Österland, skulle det sannolikt finnas två olika finska språk. Det ena skulle härstamma från en västlig dialekt som talades i Egentliga Finland och det andra från en östlig dialekt som talades i de karelska områdena i öst.

Språken är en rikedom. Genom att lära sig andra språk, har människor kunnat kommunicera lättare med varandra och även förstå varandra bättre och därmed kunna undvika konflikter. I Finland där det levt svenskar och finnar sida vid sida, har många säkert lärt sig den andras språk, men det har också behövts tolkar mellan parterna. Det finns det också kvarlevor av i namnskicket i Vanda, där det bredvid Kyrkoby finns en by som heter Tolkby, där socknens tolk bott under medeltiden. I Finland verkar svenskar och finnar ha levt sida vid sida fredligt och även blandats ihop sinsemellan. Finlandssvenskarna har under århundradenas lopp också bildat sig en stark egen finsk identitet och skulle inte mera kunna identifiera sig som svenskar.

Den första utgåvan av Tidsmaskarna kommer alltså parallellt på både finska och svenska i samma bok. Och vem vet, kanske den i något skede i framtiden kommer att översättas till också andra språk som talas i Östersjöregionen. Det är ju inget man kan förutspå, men hoppas kan man alltid.

Andreas Koivisto

Aikamadot Lillaksella

Juuri ennen kesälomia saatiin aikamato-kirjan aineisto kasaan. Loppu on nyt taittajan käsissä ja syksyllä saadaan varmasti tämä seikkailupohjainen lasten tietokirja keskiajasta markkinoillekin. Koska aikamatokirjan juonen innoittajana toimi Jöran Bonde ja vetämäni kaivaukset hänen kotitilallaan Lillaksella, ajattelin palata sinne vielä hetkeksi.

Jöranin jälkeläiset asuivat Lillaksella aina keskiajalta 1700-1800-lukujen vaihteeseen saakka. Sitten tila muutti uudelle paikalle parin kilometrin päähän ja Lillaksen kumpare vaipui unohduksiin. Se löytyi uudelleen vasta 2000-luvun alussa kun arkeologit löysivät sen vanhoja karttoja tarkastelemalla.

On kutkuttavaa ajatella, että nykyisin vaatimattoman näköisellä maakummulla, joka sijaitsee keskellä mansikkaviljelmää, on joskus sijainnut pitäjän rikkaimman ja merkittävimmän kauppiaan kotitila. Aika ja luonto ovat ihmeellisiä, sillä he valtaavat kyllä alueen heti kun ihminen jättää sen. Aluskasvillisuus, puut ja pensaat valtasivat varmasti Lillaksenkin heti kun Jöranin jälkeläiset muuttivat sieltä pois.

Lillaksen kulttuurikerrokset ulottuivat syvälle maan alle. Tässä kaivetaan esille Jöran Bonden kellaria. Kuva Andreas Koivisto/Vantaan kaupunginmuseo.

Lillas ei ollut tutkimuskohteena helpoin kaikista. Onneksi meillä oli kuitenkin kokonaiset kolme vuotta aikaa tutkia kohdetta ja saimme rauhassa miettiä ja tarkoin pohtia mitä halusimme tutkia. Jos tilanne olisi ollut toinen, voisi kuvamme Jöranin kotitilasta olla aika erilainen ja epäilemättä paljon epätäydellisempi kun nyt.

Aikaisemmassa blogitekstissä kirjoitinkin jo Jöranin kirouksesta, jonka seurauksena tutkimustyömme vaikeutui ensimmäisenä kesänä. Kärsimme kuivuudesta, tulvista, mehiläisistä ja koko kaivausporukan kiertäneestä flunssaepidemiasta. Seuraavana vuonna vitsaukset helpottivat. Silloin päänvaivaa aiheutti Lillaksen monimuotoiset ja paksut maakerrokset. Viimeistään silloin huomasimme, että paikalla oli todellakin sijainnut aikansa merkittävä maatila. Löydöt, rakenteet ja kerroksien paksuudet olivat aivan eri luokkaa kun aikaisemmin tutkimillamme kylätonteilla.

Viime aikoina olen kuitenkin ruvennut epäilemään oliko se tosissaan Jöranin aave, joka meitä ensimmäisenä vuonna Lillaksessa yritti pelotella. Nykyään alan melkein kallistumaan siihen suuntaan, että meidän kuvioita yrittivät sotkea aikamadot. Ehkä olimme pääsemässä liian lähelle heidän päämajaansa ja heidän piti keksiä keinoja viedä huomiomme muualle siitä.

Aikamatojen päämaja jossakin Lillaksen uumenissa. Huomatkaa kaikki vanhat esineet matojen kaivamien käytävien ympärillä. Ja tunnistatteko maan pinnalla kasvavat arkeofyytit? Piirros Elina Terävä.

Oli miten oli, me emme onneksi osuneet heidän tukikohtaansa, vaan se on varmaan vieläkin siellä jossakin maan uumenissa ihan ehjänä. Kaivausalueemme ja kuoppamme ovatkin kaivausten jälkeen täytetty eikä kukaan ole lähiaikoina kajoamassa Lillaksen maakerroksiin. Siitä pitää huolta osaltaan myös Lillaksen ympärillä mansikoita kasvattava viljelijä. Hän kulkee usein ympäri tilaa haulikko selässä, sillä hän yrittää suojella mansikoitaan niitä himoitsevilta linnuilta. Mutta haulikko pitää myös muut epätoivotut vieraat poissa Lillakselta ja takaavat aikamadoille rauhan. He saavat olla rauhassa päämajassaan ja miettiä miten saisivat jälleen madonreikägeneraattorin toimimaan ja löytäisivät keinon päästä takaisin kotiplaneetalleen.

Andreas Koivisto

Madot heräävät henkiin

Nyt työ aikamatojen parissa on jo pitkällä kun kirjan kuvat ovat valmistuneet!

Madoille kehitetään muotoa ja väriä. Oikean sävyn etsiminen ei ollutkaan niin helppoa...

Elina Terävä on herättänyt aikamadot henkiin kun hän on siirtänyt ne tekstiriveiltä kuviin. Elina on myös arkeologi, mutta samalla taitava piirtäjä, joka on käynyt muun muassa taidelukion. Tämä yhdistelmä on osoittautunut erittäin toimivaksi, kun hän on rakentanut muinaismaisemia matojen ympärille ja piilottanut kuviin vanhoja, arkeologisilta kaivauksilta tuttuja esineitä. Historian ja arkeologian tuntemus takaavat sen, että kirjan kuvat peilaavat mahdollisimman hyvin sitä, mitä tunnemme keskiajan maailmasta. Elina on tehnyt valtavan työn piirtäessään yli 20 kuvaa kirjaa varten. Ja työ on kannattanut, sillä jälki on upea!

Valmiit piirrokset selattavana.

Miten tästä eteenpäin? Kuvat skannataan ja lähetetään sitten taittajalle. Samalla tarkistan itse, että teksti synkkaa kuvien kanssa ja annan vielä loppusilauksen kirjoitusasulle. Sen jälkeen taittaja voi jo ruveta sommittelemaan yhteen tekstiä ja kuvia. Nähtäväksi jää minkälaisella aikataululla työ etenee. Optimistina ajattelen, että kirja voisi ilmestyä jo syksyllä. Katsotaan miten käy…

Bonde-suvun rikkauksien jäljillä

Lähellä Martinlaaksoa, Lillaksen tilalla Mårtensbyssa, asui 1500-luvun alussa nykyisen Vantaan, silloisen Helsingin pitäjän rikkain ja vaikutusvaltaisin kauppias Jöran Bonde. Jöranilla oli laajat kauppaverkostot ja hyvät suhteet oman ja naapuripitäjien talonpoikiin, joiden tavaroita hän kuljetti purjealuksillaan meren yli Tallinnaan myytäväksi. Tallinnaan hän vei muun muassa puutavaraa, tervaa ja eläimiä. Takaisin hän toi suolaa ja viljaa, mutta myös ylellisyystavaraa. Näyttääpä hän tuoneen tänne jopa Tallinnan porvareilta tutuksi tulleen kaakeliuunin omaa taloaan lämmittämään. Kaakeliuuni Helsingin pitäjässä tuohon aikaan oli jotakin eriskummallista ja modernia, kun pääosa ihmisistä asui vielä sisään savuttavissa tuvissa.

Sumuisena kevätpäivänä Lillaksen tila näyttää nykyään tällaiselta. Kuva Andreas Koivisto.

Jöranin kotitila Lillas sijaitsi peltojen keskeltä kohoavalla kumpareella. Lillas nimettiin Jöranin pojan, Lille-Jöranin mukaan, joka näyttää nimensä puolesta olleen isäukkoansa lyhyempi. Mikä tilan nimi oli Jöran vanhemman aikana pysyy arvoituksena. Jöranin suku pysyi alueella huomattavan kauan ja vasta vuonna 2012 kuoli heidän viimeinen sukulaisensa, joka asui vain muutaman kilometrin päässä Lillaksesta. Hänen sukunimensä Lilliander periytyi Lillas-tilan nimestä.

Vantaan kaupunginmuseon arkeologit kaivoivat esille Jöranin ja hänen sukulaistensa jäämistöä Lillaksella kolmena kenttäkautena 2010-luvulla. 1700-luvun lopulla alkuperäinen tilan paikka oli hylätty ja se oli päässyt unohtumaan sekä metsittymään. Paikan ympäristö on kuitenkin pysynyt viime vuodet ahkerassa käytössä, sillä sitä ympäröivillä pelloilla on ollut mansikkapeltoja joilla on ollut itsepoimintaa. Jöranin jäämistöstä ihmiset ovat tosin olleet autuaan tietämättömiä aina siihen asti, kunnes arkeologit ilmestyivät paikalle.

Aluksi tuntui siltä, että myös itse Jöran suhtautui epäilevästi arkeologeihin. Ensimmäisenä kenttäkautena puhuttiin yleisesti Jöranin kirouksesta, sillä kaivausporukkaa kohtasi monia odottamattomia vaikeuksia. Ensin oli kova kuumuus ja kuiva kausi, joka teki työskentelystä savipellolla rankkaa. Kovettuneita savikokkareita sai hakata hiki otsassa ja työn eteneminen oli hyvin hidasta. Vihdoin kun pääsimme löytökerroksiin, tulivat sitten rankkasateet, jotka täyttivät savikuopat vedellä. Tarkempi tutkimus oli mahdotonta. Sitten olivat mehiläiset. Lillaksella olleiden mehiläiskennojen asukkaat suhtautuivat myös pidättyvästi tunkeilijoihin ja puolustivat reviiriään, tämän sai tuta moni arkeologi.

Tällaisen talismaanin avulla arkeologit yrittivät suojata itsensä Jöran Bonden kiroukselta. Kuva Andreas Koivisto.

Seuraavina kenttäkausina Jöran näyttää kuitenkin rauhoittuneen ja tottuneen arkeologeihin, sillä mitään fyysisiä traumoja ei heille enää koitunut. Vielä toisella kenttäkaudella hän kuitenkin muistutti olemassaolostaan, sillä silloin harmaat seitit peittivät kyläkumpareen puita ja loivat paikalle aavemaisen tunnelman. Se ei kuitenkaan haitannut kaivamista ja Jöran paljasti arkeologeille monta kauan kadoksissa ollutta salaisuutta tilaltaan. Lillakselta saatiinkin kaivettua esiin valtavan hienoja esinelöytöjä ja massiivisia rakenteita Jöranin ja hänen jälkeläistensä ajalta. Sieltä löytyi jopa Tallinnalainen penninki 1530-luvulta, joka oli saattanut tippua Jöranin itsensä taskusta.

Puita ympäröivät harmaat seitit loivat Lillaksen kaivauksien ylle aavemaisen tunnelman. Kuva Andreas Koivisto.

Monia 1500-lukua vanhempia esineitä ei kuitenkaan löytynyt, joten arkeologeja jäi askarruttamaan mitä tilalla oli tapahtunut sitä aiemmin. Sen selvittämisessä saattavat auttaa pienet arkeologeiltakin huomaamatta jääneet olennot, aikamadot, jotka myös oleskelevat Lillaksella aina silloin tällöin. Nuorin aikamato, Glimma, löytää Lillakselta yhden harvoista 1300-luvulta peräisin olevista esineistä. Se on pala Saksassa Kölnin lähellä Siegburgin pikkukaupungissa valmistetusta kivisavikannusta. Kun hän syöttää sen aikamatojen päämajassa oleskelevalle madonreikägeneraattorille, avaa tämä madonreiän Siegburgiin ja kannun valmistusajankohtaan.

Lillaksesta löytynyt Siegburg-kannun pala asetettuna ehjää kannua kuvaavaan piirrokseen. Kuva Pekka J. Heiskanen / Vantaan kaupunginmuseo, piirros Elina Terävä.

Siegburgista alkaa aikamatojen tarina ruukun perässä läpi Keski-Euroopan suurten Hansakaupunkien aina takaisin Helsingin pitäjään ja Lillakselle. Matkan aikana he kokevat seikkailuja ja vaarallisia tilanteita. He tapaavat muun muassa Jöranin esi-isät ja pelastavat heidät merirosvojen kynsistä. Samalla selviää mistä Bonde-suvun omaisuus on peräisin ja mistä johtuu, että arkeologit löytävät niin hienoja tavaroita Lillaksen maan uumenista. Pitäkää silmät auki, kun Bonden suvun rikkauden salaisuus paljastetaan ja aikamato-tarina julkaistaan vuonna 2015!

Andreas Koivisto

Mahtavat puitteet tarinalle

Tehtyään pakkolaskun Maahan aikamadot ovat saaneet tyytyä kohtaloonsa ja tottua elämään uudella planeetalla. Ainoa joka näyttää viihtyvän hyvin on Glimma, nuorin aikamadoista. Kun hän löytää maasta vanhan ruukunsirun ja raahaa sen päämajaan, saa aikamatojen elämä Maassa uuden käänteen. Madonreikägeneraattori avaa madonreiän ja heittää Glimman sekä aikamatojen johtajan, Robuksen, aikaan jolloin ruukku on valmistettu. Yhtäkkiä Glimma ja Robus huomaavat olevansa 1300–1400-lukujen vaihteen Siegburgissa Saksassa vailla tietoa miten päästä takaisin omaan kotiinsa ja aikaansa.

Uinuva madonreikägeneraattori. Piirros Elina Terävä.

Ensimmäinen Aikamato-kirja sijoittuu keskiaikaan, 1300–1400-lukujen Itämeren ympäristöön. Tämä tarjoaa huikeat puitteet tarinalle. Siihen aikaan Itämerellä liikkui rikkaassa lastissa olevia kauppa-aluksia ja niitä vaanivia merirosvoja. Oli ritareita sekä keskenään taistelevia kuninkaita ja ruhtinaita, jotka häikäilemättömästi ajoivat omia etujaan. Lisäksi se oli Hansan kauppaliiton kukoistusaikaa.

Meri ja siihen kytköksissä olevat joet ja muut vesistöt yhdistivät Itämeren valtavaksi kauppa-alueeksi. Moni halusi siivun kaupan tuomista rikkauksista, ja mitä isomman palan sai, sen parempi. Vesi ei missään tapauksessa ollut erottava tekijä, vaan erilaiset laivat ja veneet kuljettivat tavaroita ja ihmisiä monin verroin nopeammin vesireittejä pitkin kun olisi ollut mahdollista maanteitä pitkin.

Itämeri yhdisti myös Pohjolan perukat Keski-Eurooppaan. Tämä ilmenee esimerkiksi arkeologisilla kaivauksilla. Suomesta löytyy paljon täysin samanlaista tavaraa kuin muilta Itämeren alueilta. Ja tavaroiden lisäksi liikkuivat tietenkin myös ihmiset sekä erilaiset vaikutteet. Ihmiset eivät olleet niin takapajuisia kuin joskus ehkä luullaan. Suomessakin kuuli 1300–1400-lukujen vaihteessa puhuttavan monia eri kieliä. Hallinnon kieli oli ruotsi ja iso osa rannikon asukkaista oli ruotsinkielisiä. Valtaväestö oli suomenkielisiä ja asui täällä myös saksankielisiä kauppiaita.

Vantaan Mårtensbyn Lillaksesta arkeologisilta kaivauksilta löytynyt kukkohana. Kuva Riina Koivisto.

Moni asia meidän nyky-yhteiskunnassa on perua keskiajalta. Yksi hyvä esimerkki on suomen kielen sana ”hana”. Tästä kertoo esimerkiksi Vantaan Mårtensbyn arkeologisilta kaivauksilta, läheltä aikamatojen päämajaa, löytynyt kukkohana. Ensimmäiset suomalaisten näkemät hanat eivät toki olleet lavuaarinhanoja, joiden avulla peseydyttiin. Ei, ensimmäiset hanat olivat olut- tai viinitynnyreihin työnnettäviä hanoja. Niissä oli usein kukko kuvattuna ja kuinka ollakaan, saksaksi kukko on ”Hane”, josta on johdettu suomenkielen ”hana”. Suomeen kulkeutuneet varhaisimmat hanat näyttävät siis olleen saksalaiskauppiaiden viinitynnyreiden mukana tänne tulleita kukkohanoja.

Aikamadot saavat kokea koko ison ja mahtavan Itämeren kauppa-alueen, kun he kulkeutuvat löytämänsä kannun mukana kaupungista toiseen.  Matkalla he kohtaavat jännittäviä ja vaarallisia tilanteita, eivät vähiten joutuessaan merirosvojen hampaisiin. Glimma ja Robus tapaavat monia saksalaiskauppiaita ja seuraavat kannun matkaa Kölnin lähellä olevasta Siegburgista aina nykyiseen Suomeen, silloiseen Ruotsin Itämaahan saakka. Vantaalla sijaitsevassa Mårtensbyn kylässä kannu menee lopulta rikki ja päätyy maahan ja muuttuu arkeologiseksi löydöksi.

Aikamadot facebookissa: https://www.facebook.com/Aikamadot

Andreas Koivisto

Aikamadot – Tuumasta toimeen

Aikamadot on tekeillä oleva historiasta kertova lastenkirja. Fiktiivisten hahmojen avulla on tarkoitus tehdä historiasta kiinnostavaa. Kirja kertoo ulkoavaruudesta saapuneista erikoisista madoista, jotka osaavat avata madonreikiä ja matkustaa niiden läpi ajassa. Madot tarkastelevat ihmisiä ulkopuolisen näkökulmasta ja valottavat historiaa hauskalla ja mielenkiintoisella tavalla.

Luonnos nuorimmasta aikamadosta, Glimmasta. Piirros Elina Terävä.

Itse olen arkeologi ja aloitin alan opiskelut vuonna 1999. Ennen opintoja olin suorittanut siviilipalveluksen lastentarhassa ja opiskelun ohella hankin lisätienestiä tekemällä sijaisuuksia päiväkodeissa. Pienille lapsille oli hyvin vaikea selittää mitä arkeologi tekee, miksi oli tärkeä kaivaa maata samaan tapaan kun he tarhassa kaivoivat hiekkalaatikkoa. Yritin etsiä apua lapsille suunnatuista alan kirjoista, mutta en löytänyt sellaisia.

Ensimmäisistä kenttätöistäni vuodesta 2000 lähtien mietin, että olisi hauska kirjoittaa lapsille suunnattu tietokirja arkeologiasta ja historiasta. Pyörittelin eri aiheita ja ideoita pitkään päässäni, mutta mitään valmista ei heti syntynyt. Madot olivat kyllä aikaisessa vaiheessa mukana ajatuksissani. Kaivauksilla nimittäin tapaa ja tappaa paljon matoja, sillä maaperä on täynnä niitä ja niiden tekemiä onkaloita eli madonreikiä. Usein matoja ei maata kaapiessaan huomannut ennen kuin niiltä oli terävällä muurilastalla, arkeologin tärkeimmällä työkalulla, viistänyt puolet ruumiista poikki. Kaivauksilla puhuttiinkin leikkimielisesti matojen kostosta, joka tulee viimeistään tuomiopäivän koittaessa.

Kirjoittaja kaivauksilla Kostienkissa Venäjällä vuonna 2004. Kostienkista on muun muassa löytynyt monia kymmeniä tuhansia vuosia vanhoja mammutinluumajoja, joissa ihmiset ovat asuneet. Kuva Riina Koivisto.

Madoista ja madonrei'istä tuli kuitenkin väistämättä myös mieleen, että nämä veijarit näkevät maan alla kaikenlaista muinaiskalujen keskellä möyriessään. Kunpa ne voisivat kertoa, mitä kaikkea siellä oikein piilee. Ja madonreikä oli mielestäni osuva sana, joka tarkoitti myös muuta kun maassa näkyvää pientä madon tekemää koloa. Sitähän voisi hyödyntää jollakin hauskalla tavalla jossakin kertomuksessa! Niin oli syntynyt ajatus aikamadoista.

Aikamadot olivat hitaasti kypsyvää lajia ja pyörittelin niitä pitkiä aikoja päässäni. Toinen ongelma oli, että en osannut piirtää niin hyvin, että olisin itse saanut otukset visualisoitua julkaistavaksi asti. Onneksi kohdalle sattui taiteellisesti lahjakas arkeologi Elina Terävä, jonka kanssa olen tehnyt yhteistyötä monilla kaivauksilla. Hän lupautui herättämään henkiin madot jos vain saisin niistä ensin jotakin kirjoitettua. Sillä tiellä nyt ollaan ja ensimmäisen Aikamato-kirjan teksti on viimeistelyä vaille valmis. Kuvien piirtäminen on vielä kesken, mutta sekin etenee pikku hiljaa...

Lisää aikamadoista facebook-sivuilla.

Andreas Koivisto